Ylikuumentunut yhteiskunta

Palasin töihin muutama viikko sitten vietettyäni pitkän kesäloman. Mikä erottaa terapiatyöläisellä kesäloman tavallisesta työarjesta? Yleistäen se, että kesälomalla sain olla lähes kokonaan vain itseni käytössä, itseäni kuulostellen ja antaen itselleni sitä, mitä milloinkin tarvitsen. Paluu työhön olikin kontrastiltaan iso, kun yritin arjessa alkuun sovittaa yhteen sekä kesän ihanan olotilan ja mukavien tapahtumien jatketta että töiden runsautta, tuoreutta ja asiakkaiden mukana vyöryvää toisten ihmisten tunnevirtaa. Hetkellisesti ahdistuin, tunsin että tilanne ei ole minun käsissäni. Sitten pysähdyin, katsoin mitä tapahtuu.

Meidän kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme leimaa tällä hetkellä ahneuden aiheuttama ylikuumentuminen. Tämä ilmiö on niin normalisoitu arjessamme, että se valuu yksilön kokemukseksi ja sisäiseksi vaatimukseksi huomaamatta. Olemme suorastaan kasvaneet kiinni liiallisuuteen. Tämä liiallisuus ei koske vain tavaraa, kuluttamista tai esimerkiksi syömistä. Se koskee tapahtumia, tekstejä, kuvia, liikettä, tapahtumaa, tuntoja. Se koskee ennen kaikkea ajattelutapaamme ja vielä syvemmin kehollista ja hermostollista kokemusta itsessämme ja ympäristössämme. Ympäröivän maailman rytmi muuttuu sisäistetyksi kokemukseksi normaalista hermostollisen kanssasäätelyn voimasta. Voit kokeilla tätä menemällä metsään. Puolessa tunnissa olosi hidastuu ja rauhoittuu hieman, koska ympärillä ei tapahdu niin paljoa. Voi myös olla, että tulet enemmän tietoiseksi rauhattomuudestasi. Kun elän ja hengitän maailmaa, jossa kaikkea on liikaa ja harva on läsnä, en usein enää huomaa mikä olisi tämän vastakohta. Kehomme tuntee silti yhä liiallisuuden ja läsnäolottomuuden: stressaannumme ja ylikuormitumme, masennumme ja ahdistumme. On ääriesimerkkejä suuntaan ja toiseen: loppuunpalamisia ja elämyshamstereita, joille mikään ei tunnu olevan rajana. Kun tämä kaikki vielä on raportoituna ympärillämme lukuisissa medioissa syntyy liiallisuusharha; ajatus, että yksilön ja yhteiskunnan elämä voi kasvaa rajattomasti. Tämän kaiken keskellä monella voikin herätä kysymys siitä, miksi minä en jaksa tai miksi minulla ei ole tuota kaikkea. Yltäkylläisessä rytmissä kasvaneelle ajatus vähentämisestä, karsimisesta, rauhoittamisesta on pelottava. Hermoston tottumuksellisen tilan muuttaminen aiheuttaa epämukavia kehokokemuksia, nostaa esiin piilotettuja tunteita. Vertaaminen ja kilpailu saa hamuamaan vielä lisää sitä, mitä kuvittelee toisillakin olevan. Olemme kuin lapsia karkkikaupassa toisten lasten kanssa ilman aikuisia asettamassa rajoja.

Hidastettuani itse ja tutkailtuani olotilaani ymmärsin, että rytmini muuttui täysin kesälomalta palatessa. Tilanteessa, jossa olisin tarvinnut rauhoittumisen ja hengittämisen tauon sekä yksin olemista, tempauduinkin asiakkaiden moninaiseen maailmaan. Lisäksi kotona odottivat kesän aikana kertyneet rästit ja viikonloppuja täyttivät tapahtumat. Saatuani tästä kiinni pystyin paremmin ymmärtämään, mitä tarvitsen. Sen sijaan, että vastaan jokaiseen ympäriltä kuuluvaan kiinnostavaan pyyntöön, tarjoukseen, odotukseen kyllä minun täytyykin löytää sisältäni rajat ja niiden tuoma kyky sanoa ei. Vasta kun osaan sanoa ei, voin sanoa aidosti myös kyllä. Jatkuvan kasvun kulttuurissa olennaista on uudelleen ja uudelleen pysähtyä, päästä omien tarpeiden juurille, tunnistaa ne ja auttaa niitä toteutumaan säätelemällä rajoja. Täytyy uudelleenoppia. Mitä tarvitsen juuri nyt, mikä ei tässä hetkessä palvele minua vaikka kuulostaisikin hyvältä? Minkä aika on nyt, minkä ehkä myöhemmin?  Mitä kehoni kertoo jaksamisestani tässä hetkessä? Sykkeen ja ärsykepaljouden sietäminen tarvitsee vahvan vastavoiman. Se tarvitsee hiljaisuuden, rauhan ja pysähtyneisyyden. Se tarvitsee hetket, joissa ei ulkoisesti tapahdu mitään.

Tutki itseäsi hieman arjessa:

• Jos pistät silmät kiinni ja mietit elämääsi, onko mielikuva täysi vai tuntuuko, että siinä on tilaa hengittää? Onko rytmi kiivas vai verkkainen? Tarvitseeko elämäsi lisää liikettä vai pitäisikö jotain karsia pois?

• Millaisissa hetkissä muistat viimeksi pysähtyneesi ja istuneesi hetken äärellä? Onko viimeisimmästä pysähtymisestä aikaa tunteja, viikkoja vai ehkä jo kuukausi?

• Kulkiessasi keskellä päivääsi pysähdy hetkeksi ja kiinnitä huomiota aistimaailmaan: kuinka paljon näet, kuulet, haistat, tunnet ja maistat hetkessä? Miltä kehossasi tuntuu aistiärsykkeiden runsaus/vähyys?

• Kaupungissa kulkiessasi tee mielikuvissasi tai todellisuudessa hidastamisharjoitus. Hidasta kävelytahtiasi puolella ja tunnustele millaisia tunteita herää kehossa ja mielessä. Mitä huomaat ympärilläsi? Mielikuvituksissasi voit saada kanssakulkijat myös hidastamaan. Mitä tapahtuisi?

• Mitä aikuisen sinussa tulisi säädellä tässä hetkessä? Onko se nukkumaanmenoaikojasi, syömistäsi tai sen unohtumista, ostamista, kalenteriin pistettävien harrastusten määrää? Minkä asioiden muistuttaminen itselle auttaisi huomaamaan perustarpeet ja täyttämään ne?
  

On yhdestoista hetki, sekä ihmisen että luonnon kannalta, alkaa julistaa hitaus ja rauhallisuus tavoiteltavaksi tilaksi. On hyve levätä, nukkua päiväunet, kuljeskella luonnossa vailla määränpäätä tai aktiivisuusmittareita. Saa pyhittää lepopäivän ja töissä riittää kun tekee välttämättömän. Tämän viestin tulee läpäistä kaikki ammattialat, elämän osa-alueet ja tulla yksilöiden tietoisuuteen. Kehoa, hermostoa ja ajatuksia täytyy hitaasti ja lempeästi totuttaa tähän, rauhoitella niiden pelon ja riittämättömyyden tunteita. Sinä riität, sinä kelpaat, sinun ei tarvitse ehtiä eikä jaksaa kaikkea. Tämä hetki riittää.