Pysähtymistä ja sadonkorjuuta

Kulunut vuosi on itselläni ollut hektinen. Uuden yrityksen perustamista, tiivistä asiakastyötä, erilaisia kursseja... Facebookissa eräs postaus pysäytti miettimään syksyn tuloa, iltojen pimenemistä ja sadonkorjuuta, jota olen viime aikoina tehnyt sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Puhun asiakkaiden kanssa usein terapiassa luonnon rytmeistä. Luonnossa kaikella on aikansa. On syntymällä ja kasvulla, on kukoistuksella ja pysähtymisellä ja kuolemalla. Mikään näistä ei ole toista arvokkaampi tai enemmän tärkeä. Kaikkia tarvitaan syklisyydessä, jatkuvuuden ylläpidossa. Ainainen kasvu ja luominen eivät ole mahdollisia.  Ne tarvitsevat vastinparikseen levon ja luopumisen aikoja. Ihmisille koronakevät on tuonut muistutuksen tästä, ehkä monelle pakollisen pysähtymisenkin. Mikäli pysähtymistä ei vapaaehtoisesti ole elämässä juuri harjoittanut tilanne voi olla uusi, pelottavakin. Kun pysähdymme, huomaamme monesti miten kova ja ankara tahtimme on ollut, ehkä pitkäänkin. Kun pysähdymme joudumme itsemme äärelle. Miettimään, mitä minulle kuuluu ja missä pisteessä elämäni on. Joudumme rehellisyyden äärelle. Ulkopuolinen tekijä, tässä tapauksessa korona nosti esiin paljon pelkoja, vihaa, ahdistusta ja yksinäisyyttä. Niitä asioita, jotka ovat meissä läsnä kokoajan myös kiireessä jollemme niitä uskalla katsoa ja istua niiden äärellä.

Nykyaikaa tuntuu paljolti leimaavan jatkuvan, kihtyvän muutoksen tahti. Suurin osa meistä on imeytynyt tähän mukaan sen kummemmin miettimättä. Monet on pienestä pitäen opetettu tähän. Kaikki vanhemmista opettajiin, työnantajiin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun ohjaa meitä siihen, että kasvamme ihmisinä vain jos tavoittelemme kokoajan uutta, suurempaa, nopeampaa. Että vain kasvun ja laajenemisen polku on onnistumisen polku. Kiire, kasvu ja suorittaminen eivät ole pelkästään ulkoista maailmaa, ne ovat myös sisällämme: ajatuksissamme, hermostossamme, tunteissamme. Kiireessä kukoistavat ääriajattelu, vastakkainasettelut ja pelot sekä viha. Levosta syntyvät rauha, lempeys, ajan antaminen sekä ilo. Levosta syntyy kyky nähdä itsensä ja muut hyväksyvämmin. Levon ja tekemisen, paikallaan olon ja liikkeen sopivasta suhteesta syntyy myös jokaiselle ominainen flow elämään. Meidän ihmisten rytmit poikkeavat toisistaan. Pakottamatta elämä virtaa helpommin ja rauhan tilassa päätöksiä on helpompi tehdä. Maailman kiireen ei tarvitse olla osa meitä, mutta se vaatii, että olemme itsemme kanssa sinut ja uskallamme tehdä päätöksiä itsestämme käsin.

Mitä tarkoittaisi pysähtymisen, hengähtämisen kulttuuri yhteiskunnassamme? Ja ennenkaikkea mitä se tarkoittaisi sinun elämässäsi? Mille antaisit tilaa jos hellittäisit suorittamisesta ja kiireestä? Mitä jättäisit pois elämästäsi? Mitä tulisi tilalle? Puhumme paljon ihmisten pahoinvoinnista, luonnon köyhtymisestä ja stressin jatkuvasta kasvusta. Usean ongelman ratkaisemiseen ei kuitenkaan tarvita monimutkaisempia ratkaisuja vaan paluuta rauhallisempaan, yksinkertaisempaan, ajattelevampaan ja ennenkaikkea kuuntelevampaan elämäntapaan. Jos kuuntelisit enemmän itseäsi, lähimmäisiäsi, luontoa ympärilläsi, mitä kuulisit? Jos tekisit, hankkisit, saisit aikaan, hamuaisit vähän vähemmän, mille antaisit tilaa muodostua?


Meidän kasvimaalla olen tänä kesänä saanut seurata syntymän ja kasvun ihmettä. Pienistä siemenistä ja taimista on kasvanut runsautta, vihreyttä ja terveyttä. Aika ja auringon ja sateen yhteistyö kasvattavat hedelmää. Nyt elokuussa on aika juhlia. Symbolisen tai konkreettisen sadonkorjuun juhliminen tarkoittaa yhteentulemista ja elämän kunnioittamista.  Sen aikaansaannosten äärelle pysähtymistä ja sen huomaamista miten paljon meillä on. Puute, hätä ja ja lisäresurssien tarve hallitsevat julkista keskustelua. Toisaalta yhä enemmän julkaistaan tarinoita myös suunnanmuutoksista, pienentämisestä suurentamisen sijaan ja yksinkertaisen elämän kaipuusta. Juhla ja seremoniat tuovat meidät olennaisen ja aikaansaadun äärelle. Vanha intiaani viisaasti kurssillaan sanoi, että luomisen prosessi päättyy vasta kun juhlimme aikaansaannosta ja päästämme siitä sen jälkeen irti. Juhla voi olla myös itselle järjestetty hetki auringon noustessa, paljain jaloin hiekkarannalla. Tässä minä olen, ainutlaatuisena ja oman elämäni aikaansaajana ja luojana. Kuten puute, myös juhla ja runsaus ovat mielenmaisemia yhtä paljon kuin ulkoisia puitteita. Rikkaimmissakin kartanoissa voidaan kärsiä sisäistä tyhjyyttä, pieni vaatimaton koti täynnä elämää voi olla onnellinen. Elämä ei synny ulkoa käsin, se syntyy sisäisestä tilasta, matkasta itseen.

Millaisia saavutuksia, rikkauksia ja hyvyyttä tunnistat elämässäsi juuri nyt?

Millaista satoa olet korjannut viime aikoina? Mitä se kertoo sinulle elämästäsi, valinnoistasi?

Mistä olet kiitollinen?

Mikä olisi sinun tapasi juhlistaa juuri tätä elämänvaihetta jota elät?

Keiden kanssa, millaisessa kontekstissa haluaisit juhlia?

Millaisia lahjoja haluat jakaa ympärillesi? Mitä olet saanut muilta vastaanottaa?

Sulje silmäsi ja tunnustele. Millaisia mielikuvia sinulle tuovat talvi, hiljaisuus, rauha, kuolema, päättyminen.

Miten annat itsellesi tilaa talvella vastaanottaa, luopua, horrostaa?