Toksinen stressi rapauttaa hyvinvoinnin perustaa

Tällä kertaa käsittelen blogissani aiheena toksista (kroonistunutta) stressiä, sen vaikutuksia elämäämme sekä lapsuuden aikaisia haastavia kokemuksia. Kyseessä on tärkeä aihe, sillä se on juurisyynä myös lähes kaikissa terapia-asiakkuuksissa. Kansankielellä puhutaan nykyisin paljon traumatisoitumisesta, joka osittain tarkoittaa samaa asiaa, joskin traumoihin luetaan myös lyhytaikaiset kestokyvyn ylittävät kokemukset, kuten onnettomuudet. Toksisen stressin kohdalla puhutaan usein pitkäaikaisesta, toistuvasta altistumisesta kuormitukselle, jota yksilö ei siinä hetkessä ole kyennyt käsittelemään. Harva ymmärtää, kuinka perustavasta asiasta on kysymys ja kuinka läpileikkaavat vaikutukset tällä on yksilöiden, perheiden ja koko yhteiskunnan tasolla sekä esimerkiksi siinä, miten kohtelemme planeettamme ja toisiamme. Havahduttavaa toksisen stressin ja trauman kohdalla on myös se, ettei se kosketa vain tiettyä pientä osaa väestöstä vaan tulee näkyvämmäksi niillä, joilla myös muita haasteita on enemmän. Toksinen stressi muhii kuitenkin valtaosan väestöstä keskuudessa ja aiheuttaa kansanterveydellisestikin isoja seurauksia.

Blogini aihe innoittui tällä kertaa kirjasta Syvälle ulottuvat juuret - Turvattomasta lapsuudesta tasapainoiseen aikuisuuteen (Nadine Burke Harris, 2019 Basam Books). Kirja käsittelee Harrisin työtä lastenlääkärinä USA:n köyhälistöalueella sekä hänen havahtumistaan siihen, miten lasten oireilut noudattivat hyvin samaa kaavaa, kun perheissä oli runsaasti stressitekijöitä. Lapset oireilivat ADHDlla, astmalla sekä ylipainolla ja lukuisilla muilla sairauksilla, joihin normaalihoito olisi lähinnä määrätä lääkitys. Lasten perheistä paljastui lähes järjestäen samankaltaisuuksia: väkivaltaa, turvattomuutta, päihdekäyttöä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Useille näistä hoidettavat lapset olivat altistuneet pienestä pitäen. Harris myös huomasi, että pelkkä sairauden hoito lääkitsemällä ei tuottanut normaalia hoitovastetta ja uusia sairauksia tai ongelmia saattoi ilmestyä oletettua enemmän.Hän tunsi myös voimattomuutta kuullessaan lasten ylivoimaisilta tuntuvista kokemuksista.

Burke Harris lähti kaivamaan asiaa syvemmältä ja törmäsi ACE-luokitukseen (lyhenne sanoista Adverse Childhood Experiences) , jonka alkuperä on eräässä lihavuustutkimuksessa tehdyissä havainnoissa. ACE-tutkimuksen mukaan lapsena ennen kahdeksatta ikävuotta koetut vakavat tapahtumat (mm. fyysinen tai emotionaalinen laiminlyönti, väkivalta tai sen todistaminen, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö, vanhempien avioero) johtavat lapsella monesti kroonisen stressireaktion syntyyn kehossa, joka jää päälle ja aiheuttaa aikuisuudessakin oirehdintaa ja suurentuneen riskin monille sairauksille, kuten aivohalvaukselle ja syövälle. Myös riski autoimmuunisairauksiin, joissa keho hyökkää itseään vastaan, kasvaa. Pohjana aikuisuuteen johtavalla stressinsäätelykyvyn heikentymisellä ovat lapsen kokemat turvattomuuden tunteet sekä huoltajan oma kyvyttömyys säädellä stressiään. Tämä johtaa siihen, että lapsen biologiassa tapahtuu muutoksia, jota vaikuttavat epigeneettisellä (sukupolvisella) tasolla sekä immuuni-, hormoni että hermostollisessa järjestelmässä. Myös mielenterveysongelmat, kuten masennus ovat erittäin yleisiä kroonistuneen stressin seurauksia. Keho ei siis aikuisenakaan käsittele kuormitusta normaalisti vaan ikäänkuin "tilttaa". Suomessakaan lääkärit vielä harvoin selvittävät edellämainittuja taustasyitä lapsuudesta asti, varsinkaan jos potilas oireilee fyysisesti. 

Toksisen stressin vaikutukset tulevat näkyvimmin esiin yhteisöissä ja perheissä joissa on köyhyyttä ja muita kasaantuneita huonovointisuuden tekijöitä. Toksinen stressi ei kuitenkaan rajoitu tiettyyn osaan yhteiskuntaa vaan läpäisee kaikki kerrokset. Sitä on kaikissa eri ammattiryhmissä ja kaikilla eri opintoasteilla eikä se välttämättä näy yksilöstä. Suomessa nuorten pahoinvoinnin runsas kasvu kertoo ehkä siitä, että tämä stressi ja sen vaikutukset alkavat tulla näkyviksi koko yhteiskunnan tasolla. Myös ihmisten vaikeus säilyttää hyvinvointinsa työelämässä, lisääntyneet autoimmuunisairaudet, jatkuva kiireen tunnun kasvu, vihapuhe, yksinäisyys, kasvaneet mielenterveystilastot kertovat kaikki osaltaan kyvyttömyydestä säädellä stressiä yksilöiden ja yhteiskunnan tasolla. Asia tulee kokoajan näkyvämmäksi ja tietoisuus ja tutkimus kehittyvät.

Mitä asialle sitten voi tehdä ja miten vaikutetaan kroonistuneeseen stressireaktioon? Harrisin mukaan tärkeintä on oppia ymmärtämään oman mielen ja elimistön toimintaa omien kokemusten pohjalta, ei niinkään syyttää ketään siitä miten toimii. Ymmärrys oman "stressimekaniikan" toiminnasta on kullan arvoista ja auttaa luomaan hyvinvointia. Aikuisena sen opetteluun joutuu kuitenkin panostamaan hieman enemmän aikaa ja vaivaa. Asian tiedostaminen ja tiedon lisääntyminen on yksi isoja asioita. Psykoedukaatiolla voidaan tarjota ymmärrystä siitä, miksi toimin kuten toimin. On myös tärkeää ymmärtää, että ongelma ei ole "jossain tuolla" tai "niillä muilla" vaan kaikkialla keskuudessamme. Nykyisin tunnetaan jo monia keinoja rauhoittaa ja "opettaa hermojärjestelmää". Perusmekanismi on hyvin yksinkertainen: Palautetaan turvan ja rauhan kokemusta kehoon. Rytmit, ruoka, liikunta, sosiaaliset suhteet, runsas lepo ja itsensä kuunteleminen. Riittävän avun hakeminen, pysyvät ihmissuhteet (sekä sosiaalisella että ammattipuolella) hyödyttävät. Moni hyötyy terapiasuhteesta jossa ohjatusti oppii kuuntelemaan kehoaan ja ymmärtämään miten se vaikuttaa myös mieleen. Mindfulness, jooga ja hiljentyminen ovat tehokkaiksi todettuja. Myös menetelmiä rauhoittaa häiriintynyttä stressinsäätelyä on nykyisin monia ja niiden vaikutukset voivat olla hyvinkin tehokkaita. Tällaisia ovat esimerkiksi EFT-naputtelutekniikka, Tre-tärinäterapia, neuroplastiset menetelmät kuten DNRS, luovat tanssi- ja liiketerapiat jne. Omaa stressitilaansa voi aina laskea ja hoitaa, mutta sitä ei pidä tehdä suorittamismentaliteetilla vaan itseä ja kehoa kuunnellen ja aikaa antaen. Turva palautuu kyllä kun sille annetaan tila palautua.

Kysymyksiä pohdittavaksi:

1. Missä ja kenen kanssa sinä tunnet olosi turvalliseksi? Mistä tiedät ja tunnet kehossasi olevasi turvassa?

2. Miten kehosi toimii? Milloin se on aktiivinen, entä milloin väsynyt? Milloin olet nälkäinen tai janoinen? Mistä tiedät, koska sinun pitää nukkua? Millaisia ovat kehosi erityispiirteet?

3. Miten pidät huolta hyvinvoinnistasi? Huolehditko syömisestä, nukkumisesta, liikkumisesta ja levosta? Mitä pieniä asioita voisit tehdä näiden eteen?

4. Milloin ja miten kehosi, mielesi kertoo sinulle stressistä? Millaisen suunnitelman voisit jo ennalta tehdä, jotta et ylikuormitu?

5. Huolehditko siitä, että tulet kuulluksi? Kenelle voit kertoa huoliasi, murheitasi ja ilojasi?

6. Pohdi hetki lapsuuttasi. Mitä stressitekijöitä tunnistat elämässäsi alle kahdeksan vuoden iässä? Entä millaisia voimavaroja sinulla on tuolloin ollut? Kuka tai ketkä ovat olleet turvaa tuovia aikuisia elämässäsi?

7. Miten itse voit vanhemapana tarjota lapsellesi turvaa? Miten voit huolehtia vanhempana siitä, että hoidat itseäsi jotta voit tarjota lapselle turvallisia kokemuksia?